sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Lakselv

Inarilaisella ystävälläni oli suunnitelma, jonka toteutimme. Olen aina haaveillut matkasta Norjaan. Vaikka tämä oli vain päivän kestävä pikamatka, sain reissulta niin paljon, ettei sanat eivätkä kuvatkaan riitä sitä kertomaan. Tässä kuitenkin päivän reissutarinaa vänkärin paikalta ja parkkipaikoilta kuvaten. 

Horisontissa ensimmäinen aavistus tulossa olevasta.

 Maisemassa ei lokakuun lopussa värejä juurikaan ollut. Siitä huolimatta haukoin henkeä ihastuksesta. Olen aina rakastanut karuuttakin. Lumiset tunturihuiput tuovat maisemaan hohtonsa, jota piti lopulta pysähtyä tien vierelle kuvaamaan. Onneksi kuskina ollut ystäväni, joka on kulkenut vuosien varrella kenties satoja kertoja tämän matkan, on sanojensa mukaan joka kerta tästä näystä yhtä ihastuksissaan kuin minä ensikertalaisena. Niinpä hän ymmärsi oitis, miksi huokailin useamaan kertaan "VAU".

Tie poukkoili samanlaisen maiseman keskellä pitkän matkaa. Tunturijono lähestyi hetki hetkeltä. Tuntui niin uskomattomalta, että vuosien haaveilun jälkeen olin vihdoin tässä maisemassa.

Lopulta olimme määränpäässä. Paikassa, jonka ystäväni kertoi olevansa hänen sielunsa maisema. Se oli helppo uskoa. Jos missään, niin täällä sydän ja mieli lepää. Lokakuun lopun vilpoinen tuuli kävi vaatetuksen läpi iholle. Siitä huolimatta kaikki oli täydellistä. Olimme perillä Lakselvissa.






Voin vain kuvitella, kuinka pysähdyttävä kokemus olisi olla täällä lämpimänä kesäpäivänä, tai auringonlaskun kultaamassa hetkessä. 




Söimme eväät ja lähdimme paluumatkalle. Matkalla vielä kuvasin kaksi kirkkoa, joita olen tykännyt reissuillani muutoinkin kuvata. 




Sellainen kipinä päivän reissusta jäi, ettei todellakaan jää viimeiseksi vierailuksi paikkakunnalla. Sydän jäi sykkimään Norjalle.

torstai 23. marraskuuta 2017

Matka jatkuu

Lomaviikon torstainaamuna jätin 12- ja 16-vuotiaat lapset aikuisen siskonsa hoiviin ja suuntasin omalle lomalle Inariin. Matka jännitti, koska olen ollut "polvivammainen" jo puoli vuotta. Kuntoutuminen on ollut hidasta, mutta kuitenkin edennyt. Pelkäsin, että pitkä matka auton ratissa laukaisee polvessa kivun, jonka takia jäisin reissun päälle pidemmäksi aikaa. Menihän kesällä kuutisen viikkoa saman vaivan takia keppien kanssa... Yksin matkustaminen jännitti toki muutenkin. En ollut koskaan aiemmin ajanut niin pitkää matkaa yksinään. Kesäkelilläkin ajomatkaa kertyy viitisen tuntia... Mutta rohkeasti päin pelkoja ja ennenkaikkea innoissaan siitä, että vihdoin pääsen Inariin, jonne olen halunnut jo pitkään. 


Tutulla Pyhä-Luoston pysäkillä pidin kahvitauon. En kääntynyt tunturiin, vaikka kyltti niin houkuttelikin. 


Sodankylän keskustan jälkeen matka jatkui tiellä, jossa olin liikkunut viimeksi 12-vuotiaana. Siitä on aikaa yli 30 vuotta... Mitään muistikuvia ei siltä matkalta ole. Maisemat, jotka eteen avautuivat ennen Saariselkää, olivat kuitenkin tuttuja Lapin Poliisien TV-ohjelmasta. Pysähdyin samalle pysäkille, mikä oli tuttu tv-ohjelmasta. Siinä auton vieressä seisoessa vasta ymmärsin, mihin olen tullut. Keli ei ollut tällä kertaa mitenkään silmiä hivelevä, mutta sydämessä kävi tuttu läikähdys. Siitä tiesin, että tällä reissulla tulee olemaan merkityksensä...

Vielä suuremman läikähdyksen koin lähempänä määränpäätä. Taisin olla jo likellä Inaria. Ilo läikkyi jo yli. Olin täällä, minne olin kaivannut jo vuosia. Kaivannut, vaikken edes tiennyt sille syytä. Sellainen "kutina" oli päällä, että tästä täytyi olla tulossa hyvä reissu.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Syyslomaillen

Lokakuun loppupuolella oli kouluissa syyslomaviikko. Suuntasin kahsen lapseni kanssa ensin Rovaniemelle esikoistyttären uuteen kotiin. Kauniilta paikalta olivatkin kodin ostaneet. Talon takaa tontti laskeutui pientä jokea kohden. Kävin yhtenä aurinkoisena aamunan kävelemässä rannalla. Telkän pönttö näkyy olohuoneen ikkunastakin, joten jos siihen elämää tulee, niin varmasti kiva seurata poikasten kasvamista. 



Edellisenä yönä oli ollut useita asteita pakkasta. Suvantopaikalla oli jo vesi ehtinyt jäätyä riitteiseksi.


12-vuotias poikani oli ensimmäistä kertaa Rovaniemellä. Halusimme näyttää hänelle kaupunkia "korkeammalta", joten lähdimme Ounasvaaran nuotio- ja näköalatornille. Mukana ollut koira vartosi makupaloja nuotiopaikalla.



Olikohan jotakuta kosittu näköalatornissa? Ainakin kivistä tehty kuvio teksteineen antaa niin ymmärtää.


Polulta autolle palatessa pääsimme lähelle "cityporoja". Poika, joka oli alkumatkasta tivannut "ettei täällä ole mitään nähtävää ja eikä minusta ainakaan mitään lapinpoikaa tule", oli lopulta jäädä porojen seuralaiseksi pitemmäksi aikaa. Pojan toinen nimi on "Aslak" ja hän on saanut pienestä lähtien kuulla olevansa lapinpoika. Porokohtaamisen jälkeen hän yhtäkkiä tuumasikin olevansa sittenkin lapinpoika. Ihastui niin kovasti eläimiin ja siihen luontoon, johon jo Rovaniemellä pääsi tutustumaan. Lopulta kotimatkalla jo vaati, että "miksi pitää mennä kotiin, eikö voitaisi muuttaa Lappiin."

Toisena lomapäivänä lähdimme etsimään Kivitaipaleen kylän lintutornia. Löytyihän se lopulta, kun ensin seikkailimme vanhalla peltoaukealla. 


Kosteikkoa näkyi pitkälle, liekö paikalla ollut joskus järvi, joka on päässyt ajan saatossa kuivahtamaan? Uskon, että keväällä tällä paikalla näkee monenlaisia lintuja. Olosuhteet ainakin ovat otolliset.

Lomaviikon torstaina jätin mukanani olleet kaksi lasta siskonsa luokse ja jatkoin itsekseni matkaa Inaria kohti. Lomakertomus siis vielä jatkuu.