tiistai 22. joulukuuta 2015

Teinien kanssa Koitelilla

Joulu lähestyy. Kaupoissa se tietää vilinää ja melskettä. Hoidin aamupäivällä pienet jouluostokseni, mutta auton peräkontissa oli varusteet tärkeämpään. Lähdin jo toisen kerran joulutouhujen keskellä (siis niiden oikeasti vähäisten, mitä minulla on) teinieni kanssa viettämään laatuaikaa Koitelinkoskelle. Lupasin vuosi sitten tehdä tästä perinteen ja siitä lupauksesta yritän pitää kiinni. Kahta kertaa ei tarvinnut 18- ja 16-vuotiaita poikia houkutella. Olivat lähtövalmiita jo ensimmäisestä kyselystä. Enenpikin olisi lapsista tulijoita mukaan ollut, mutta sanoin neljälle nuoremmalle, että tämän kertainen retkeily koskee vain isoimpia lapsiani. Nuorempien vuoro tulee vielä...

Ensin kännykällä otettuja tunnelmakuvia. Koitelille mennessä oli vielä valoisaa. Aamuinen vesisade oli onneksi jo väistynyt ja ilma oli hivenen seljennyt. Kuukin pilkisteli pilvien lomasta. Lämpöasteita oli 2, joki oli vuodenaikan nähden "tulvillaan". Kosken kuohuja kuunnellessa nautimme nuotion lämmöstä ja hiljalleen pimenevän iltapäivän hämärästä tunnelmasta.




Uutukaisen Trangian otin ensikertaa käyttöön. Valmistin sillä itselleni risottoaineksista lounaan, pojat paistoivat nuotiolla savupekonimakkaraa. Jälkiruuaksi keitin vielä nokipannukahvit. 




Nuotion loimussa on taikaa, varsinkin silloin kun maisema ympärillä on kohdillaan ja taivas alkaa pimetä. Ei varmaankaan tarvi todistella, että täällä hermo lepäsi ja ne vähäisimmätkin joulukiireet unohtuivat.

Vähäiset kuvaustaitoni eivät riittäneet tämän kummempiin kuukuviin. 



Nuotion räiskeessä kaksi teiniä nautti elämästä. Äidin sydän läikähti. Minun pojat, aikuisuuden kynnyksellä. Äkkiä on aika kulunut siitä, kun tulivat vielä syliin. Enää eivät tule, mutta kiitollinen olen siitä, että haluavat äitinsä kanssa aikaa nuotiolla viettää. Lähtisivät retkeilemään useamminkin, kuin mihin on mahdollisuutta. Näistä hetkistä toivon heille jäävän kipinää myöhempään elämäänsä. Ehkä heistä kasvaa vielä suurempia seikkailijoita.

Rauhallista joulua. Tärkein lahja on aikaa läheisille. Sitä ei marketeista ostamalla saa. 

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Lahja itselle

Sijoitin osan veronpalautusrahoista omaan harrastukseeni tai oikeastaan harrastukseen, jonka parissa haluaisin viettää enemmänkin aikaani ja jossa haluaisin vielä paljon kehittyä. Ruuan tekeminen retkiolosuhteissa kiinnostaa siitäkin syystä, että haluaisin syödä retkilläkin terveellistä omaan ruokavaliooni sopivaa ruokaa, enkä vain tyytyä helppoon (ja epäterveelliseen) nuotiomakkaraan. Tämän setin kanssa tulee toivottavasti vielä monia ikimuistioisia hetkiä. Niistä hetkistä on hyvä haaveilla nyt, kun olen pakkolevossa pitkän aikaa rajun keuhkokuumeen takia. Samallahan tässä voisi tehdä ensi vuoden retkisuunnitelmiakin....


maanantai 7. joulukuuta 2015

Pieniä luontoretkiä

Sitten lokakuisen Posion loman ei ole tullut käytyä kuin pienillä luontoretkillä lähiseudulla. Kävelyllä kameran kanssa tai vähän kauempana nuotiopaikalla tulistelemassa. Mukavia hengähdyshetkiä nämäkin. 




sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Yöpaikka

Vielä fiilistelyä viikon takaisen lomareissun yöpymispaikalta. Himmerkissä olen yöpynyt monia kertoja ja aina sinne on ollut mukava mennä uudelleen. Vaikka kyseessä on leirintäalue mökkikylineen sieltä löytyy kuitenkin myös omaa rauhaa, eikä maisemassakaan ole moittimista. Tosin nyt Kitkajärven selälle ei sumun vuoksi juurikaan nähnyt.





Kahden hengen tarpeisiin pieni kelomökkikin riittää. Mökistä löytyy kaikki tarpeellinen.

Seuraavaa lomaa odotellessa...

tiistai 27. lokakuuta 2015

Karkulomalla

Kun seinät alkavat kaatua päälle, kun katon korkeus ei tunnu stressin kasvaessa riittävän, kun valoa ei näe vaikkei joka hetki ole edes pimeää, on vaihtoehdot vähissä. Tähän ikään mennessä sitä on oppinut tunnistamaan uupumuksen oireet ja tietää, mikä on parasta lääkettä. Siksi lähdin, sanomatta miesystävälleni mitään, jättäen kotiin vain kirjeen kertomaan syistä, miksi lähdin. Puhelua tuli perään ja yllätys, yllätys -  myös ymmärrystä. Toista kertaa ei tarvitse "karata", mutta sillä oli tällä kertaa erityinen tarkoitus.


Perjantaina satoi vettä. Yöksi oli luvattu selkenevää ja lauantaiksi pilvipoutaa. Osasin odottaa sumuista keliä, mutten arvannut sumua olevan niin paljon, mitä sitä lopulta oli. Matkaseurana oli oma aikuinen tytär, joka oli ensimmäistä kertaa kanssani retkeilemässä. Usein siitä on kyllä puhuttu, mutta toteutus on jäänyt. Tämä reissu tehtiin siten melkein extemporena. Lauantaiaamuna lähdimme tyttären kanssa yöpaikalta Riisitunturille jo ennen auringonnousua. Aamuthan ne parhaita on. Harva lähtee liikkeelle niin varhain ja niinpä saimme nauttia hiljaisen tunturin annista monta tuntia ihan kaksistaan. Sumu toi maisemaan aavemaisuutta. Tyttären puolesta harmitti, sillä olisihan se ensikertalaiselle ollut elämys nähdä ne maisemat tunturin päältä. Itseä häntä ei harmittanut, tuumasi vaan, että nytpä on paikalle tultava toisenkin kerran. Minulle kokemus sumussa retkeilystä oli ensimmäinen. Onneksi polku oli tuttu ja näkyvyyttä kuitenkin oli askelta pitemmälle.
  


Rinnettä alas laskiessa tytär huomasi sumun seassa kaksi poroa. Lähestyin niitä varovasti, toiveissa saada edes pari kuvaa. Lopulta sain kuvia enemmänkin, tässä osa. 






Ikkunalammen kohdilla alkoi jo kahvihammasta kolottaa siihen malliin, että ohitimme paikan sen enempiä kuvaamatta ja kiiruhdimme majalle nuotiontekoon. Päätimme palata lammelle kuvaamaan vielä aamukahvin jälkeen. Pieni toive oli sumunkin hälvenemisestä. Se toive osottautui kuitenkin turhaksi. Päivä pysyi sumuisena.





Autiomajalle päästessä ja nuotiota viritellessä aurinko lopultakin koitti kurkistella sumun läpi. Väliin se pilkahtelikin hetken aikaa, mutta pakeni taas pikaisesti sumuverhon taakse. Tytär oli ihmeissään hiljaisuudesta, kaupungin vilinässä kun elämäänsä asustelee... Ja me molemmat nautimme suunnattomasti, kun paikalla ei edelleenkään ollut muita. Tosin varoittelin tytärtä, että tuskinpa nuotiota tarvitsee sammuttaa, että varmasti viimeistään puoliltapäivin paikalle saapuu muitakin. Olimme aamukahvin keitossa puoli 10 aikoihin ja viimeisiä eväiden rippeitä syödessämme majalle asteli pariskunta koiransa kanssa. Täydellinen reissun ajoitus. Ehdimme olla majalla kaksistaan melkein yhteentoista asti. 






Evästauon jälkeen lähdimme takaisin Ikkunalampea kohti ja päätimme kulkea p-paikallekin samaa reittiä, mistä olimme tulleetkin. Lampea kuvatessa aurinko yritti jälleen sumun läpi paistaa. Se loi maisemasta aavemaisen. Pakko myöntää, että tässä kohtaa liikutuin. Sitä ei tapahdu joka kerta, vaikka Ikkunalampi on toiminut sen tunteen laukaisijana ennenkin. Kun se tunne tulee, sille on vaan nöyrryttävä. Annettava kyynelten tulla, sillä ne puhdistavat sitä, mikä on mieltä stressannut. Tunne kestää vain hetken, mutta vaikutus tuntuu vielä pitkän aikaa.







Hitain askelin lähdimme kiipeämään takaisin tunturin päälle. Senverran kylmä ilma oli ollut, että mitä korkeammalle pääsimme, sitä enemmän puiden oksat olivat jään peitossa. Auringon pilkahdellessa nuo jääkiteet näyttivät kimaltelevilta timanteilta. Näky oli minullekin ennenkokematon, joten pitihän sitä yrittää myös kameraan tallentaa.







Loppumatkasta vesi alkoi jo kimmeltää oksilla. Neljän tunnin retkeily vähien yöunien ja aikaisen heräämisen myötä oli tehnyt tehtävänsä, meitä alkoi jo väsyttää ja halusimme päiväunille mökin lämpimään...Oli aika palata autolle.  P-paikalla hämmästyimme suuresti, sillä paikka oli tullut täyteen autoja ja kymmeniä retkeilijöitä koirien kanssa aloittivat Riisin valloittamisen. Onneksi ehdimme pois ja saimme kokea hetken aikaa tunturin ihan omanamme. Väkipaljoudessa Riisitunturi ei olisi antanut sitä, mitä se nyt antoi.


Teinkö oikein vai en, siihen en ota kantaa, mutta karkuloman kuitenkin tein. Se, mihin sen oli tarkoitus vaikuttaa, myös toimi. Onnistunut reissu siis.