tiistai 27. lokakuuta 2015

Karkulomalla

Kun seinät alkavat kaatua päälle, kun katon korkeus ei tunnu stressin kasvaessa riittävän, kun valoa ei näe vaikkei joka hetki ole edes pimeää, on vaihtoehdot vähissä. Tähän ikään mennessä sitä on oppinut tunnistamaan uupumuksen oireet ja tietää, mikä on parasta lääkettä. Siksi lähdin, sanomatta miesystävälleni mitään, jättäen kotiin vain kirjeen kertomaan syistä, miksi lähdin. Puhelua tuli perään ja yllätys, yllätys -  myös ymmärrystä. Toista kertaa ei tarvitse "karata", mutta sillä oli tällä kertaa erityinen tarkoitus.


Perjantaina satoi vettä. Yöksi oli luvattu selkenevää ja lauantaiksi pilvipoutaa. Osasin odottaa sumuista keliä, mutten arvannut sumua olevan niin paljon, mitä sitä lopulta oli. Matkaseurana oli oma aikuinen tytär, joka oli ensimmäistä kertaa kanssani retkeilemässä. Usein siitä on kyllä puhuttu, mutta toteutus on jäänyt. Tämä reissu tehtiin siten melkein extemporena. Lauantaiaamuna lähdimme tyttären kanssa yöpaikalta Riisitunturille jo ennen auringonnousua. Aamuthan ne parhaita on. Harva lähtee liikkeelle niin varhain ja niinpä saimme nauttia hiljaisen tunturin annista monta tuntia ihan kaksistaan. Sumu toi maisemaan aavemaisuutta. Tyttären puolesta harmitti, sillä olisihan se ensikertalaiselle ollut elämys nähdä ne maisemat tunturin päältä. Itseä häntä ei harmittanut, tuumasi vaan, että nytpä on paikalle tultava toisenkin kerran. Minulle kokemus sumussa retkeilystä oli ensimmäinen. Onneksi polku oli tuttu ja näkyvyyttä kuitenkin oli askelta pitemmälle.
  


Rinnettä alas laskiessa tytär huomasi sumun seassa kaksi poroa. Lähestyin niitä varovasti, toiveissa saada edes pari kuvaa. Lopulta sain kuvia enemmänkin, tässä osa. 






Ikkunalammen kohdilla alkoi jo kahvihammasta kolottaa siihen malliin, että ohitimme paikan sen enempiä kuvaamatta ja kiiruhdimme majalle nuotiontekoon. Päätimme palata lammelle kuvaamaan vielä aamukahvin jälkeen. Pieni toive oli sumunkin hälvenemisestä. Se toive osottautui kuitenkin turhaksi. Päivä pysyi sumuisena.





Autiomajalle päästessä ja nuotiota viritellessä aurinko lopultakin koitti kurkistella sumun läpi. Väliin se pilkahtelikin hetken aikaa, mutta pakeni taas pikaisesti sumuverhon taakse. Tytär oli ihmeissään hiljaisuudesta, kaupungin vilinässä kun elämäänsä asustelee... Ja me molemmat nautimme suunnattomasti, kun paikalla ei edelleenkään ollut muita. Tosin varoittelin tytärtä, että tuskinpa nuotiota tarvitsee sammuttaa, että varmasti viimeistään puoliltapäivin paikalle saapuu muitakin. Olimme aamukahvin keitossa puoli 10 aikoihin ja viimeisiä eväiden rippeitä syödessämme majalle asteli pariskunta koiransa kanssa. Täydellinen reissun ajoitus. Ehdimme olla majalla kaksistaan melkein yhteentoista asti. 






Evästauon jälkeen lähdimme takaisin Ikkunalampea kohti ja päätimme kulkea p-paikallekin samaa reittiä, mistä olimme tulleetkin. Lampea kuvatessa aurinko yritti jälleen sumun läpi paistaa. Se loi maisemasta aavemaisen. Pakko myöntää, että tässä kohtaa liikutuin. Sitä ei tapahdu joka kerta, vaikka Ikkunalampi on toiminut sen tunteen laukaisijana ennenkin. Kun se tunne tulee, sille on vaan nöyrryttävä. Annettava kyynelten tulla, sillä ne puhdistavat sitä, mikä on mieltä stressannut. Tunne kestää vain hetken, mutta vaikutus tuntuu vielä pitkän aikaa.







Hitain askelin lähdimme kiipeämään takaisin tunturin päälle. Senverran kylmä ilma oli ollut, että mitä korkeammalle pääsimme, sitä enemmän puiden oksat olivat jään peitossa. Auringon pilkahdellessa nuo jääkiteet näyttivät kimaltelevilta timanteilta. Näky oli minullekin ennenkokematon, joten pitihän sitä yrittää myös kameraan tallentaa.







Loppumatkasta vesi alkoi jo kimmeltää oksilla. Neljän tunnin retkeily vähien yöunien ja aikaisen heräämisen myötä oli tehnyt tehtävänsä, meitä alkoi jo väsyttää ja halusimme päiväunille mökin lämpimään...Oli aika palata autolle.  P-paikalla hämmästyimme suuresti, sillä paikka oli tullut täyteen autoja ja kymmeniä retkeilijöitä koirien kanssa aloittivat Riisin valloittamisen. Onneksi ehdimme pois ja saimme kokea hetken aikaa tunturin ihan omanamme. Väkipaljoudessa Riisitunturi ei olisi antanut sitä, mitä se nyt antoi.


Teinkö oikein vai en, siihen en ota kantaa, mutta karkuloman kuitenkin tein. Se, mihin sen oli tarkoitus vaikuttaa, myös toimi. Onnistunut reissu siis.

2 kommenttia:

  1. Mitä kaikkea kauneutta Riisitunturi onkaan taas tarjonnut. Aina se ei ole sitä mitä odottaa, vaan jotain muuta.

    VastaaPoista

Kommentit tervetulleita. Tarkistan kuitenkin kaikki kommentit ennen julkaisua.