sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Lakselv

Inarilaisella ystävälläni oli suunnitelma, jonka toteutimme. Olen aina haaveillut matkasta Norjaan. Vaikka tämä oli vain päivän kestävä pikamatka, sain reissulta niin paljon, ettei sanat eivätkä kuvatkaan riitä sitä kertomaan. Tässä kuitenkin päivän reissutarinaa vänkärin paikalta ja parkkipaikoilta kuvaten. 

Horisontissa ensimmäinen aavistus tulossa olevasta.

 Maisemassa ei lokakuun lopussa värejä juurikaan ollut. Siitä huolimatta haukoin henkeä ihastuksesta. Olen aina rakastanut karuuttakin. Lumiset tunturihuiput tuovat maisemaan hohtonsa, jota piti lopulta pysähtyä tien vierelle kuvaamaan. Onneksi kuskina ollut ystäväni, joka on kulkenut vuosien varrella kenties satoja kertoja tämän matkan, on sanojensa mukaan joka kerta tästä näystä yhtä ihastuksissaan kuin minä ensikertalaisena. Niinpä hän ymmärsi oitis, miksi huokailin useamaan kertaan "VAU".

Tie poukkoili samanlaisen maiseman keskellä pitkän matkaa. Tunturijono lähestyi hetki hetkeltä. Tuntui niin uskomattomalta, että vuosien haaveilun jälkeen olin vihdoin tässä maisemassa.

Lopulta olimme määränpäässä. Paikassa, jonka ystäväni kertoi olevansa hänen sielunsa maisema. Se oli helppo uskoa. Jos missään, niin täällä sydän ja mieli lepää. Lokakuun lopun vilpoinen tuuli kävi vaatetuksen läpi iholle. Siitä huolimatta kaikki oli täydellistä. Olimme perillä Lakselvissa.






Voin vain kuvitella, kuinka pysähdyttävä kokemus olisi olla täällä lämpimänä kesäpäivänä, tai auringonlaskun kultaamassa hetkessä. 




Söimme eväät ja lähdimme paluumatkalle. Matkalla vielä kuvasin kaksi kirkkoa, joita olen tykännyt reissuillani muutoinkin kuvata. 




Sellainen kipinä päivän reissusta jäi, ettei todellakaan jää viimeiseksi vierailuksi paikkakunnalla. Sydän jäi sykkimään Norjalle.

torstai 23. marraskuuta 2017

Matka jatkuu

Lomaviikon torstainaamuna jätin 12- ja 16-vuotiaat lapset aikuisen siskonsa hoiviin ja suuntasin omalle lomalle Inariin. Matka jännitti, koska olen ollut "polvivammainen" jo puoli vuotta. Kuntoutuminen on ollut hidasta, mutta kuitenkin edennyt. Pelkäsin, että pitkä matka auton ratissa laukaisee polvessa kivun, jonka takia jäisin reissun päälle pidemmäksi aikaa. Menihän kesällä kuutisen viikkoa saman vaivan takia keppien kanssa... Yksin matkustaminen jännitti toki muutenkin. En ollut koskaan aiemmin ajanut niin pitkää matkaa yksinään. Kesäkelilläkin ajomatkaa kertyy viitisen tuntia... Mutta rohkeasti päin pelkoja ja ennenkaikkea innoissaan siitä, että vihdoin pääsen Inariin, jonne olen halunnut jo pitkään. 


Tutulla Pyhä-Luoston pysäkillä pidin kahvitauon. En kääntynyt tunturiin, vaikka kyltti niin houkuttelikin. 


Sodankylän keskustan jälkeen matka jatkui tiellä, jossa olin liikkunut viimeksi 12-vuotiaana. Siitä on aikaa yli 30 vuotta... Mitään muistikuvia ei siltä matkalta ole. Maisemat, jotka eteen avautuivat ennen Saariselkää, olivat kuitenkin tuttuja Lapin Poliisien TV-ohjelmasta. Pysähdyin samalle pysäkille, mikä oli tuttu tv-ohjelmasta. Siinä auton vieressä seisoessa vasta ymmärsin, mihin olen tullut. Keli ei ollut tällä kertaa mitenkään silmiä hivelevä, mutta sydämessä kävi tuttu läikähdys. Siitä tiesin, että tällä reissulla tulee olemaan merkityksensä...

Vielä suuremman läikähdyksen koin lähempänä määränpäätä. Taisin olla jo likellä Inaria. Ilo läikkyi jo yli. Olin täällä, minne olin kaivannut jo vuosia. Kaivannut, vaikken edes tiennyt sille syytä. Sellainen "kutina" oli päällä, että tästä täytyi olla tulossa hyvä reissu.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Syyslomaillen

Lokakuun loppupuolella oli kouluissa syyslomaviikko. Suuntasin kahsen lapseni kanssa ensin Rovaniemelle esikoistyttären uuteen kotiin. Kauniilta paikalta olivatkin kodin ostaneet. Talon takaa tontti laskeutui pientä jokea kohden. Kävin yhtenä aurinkoisena aamunan kävelemässä rannalla. Telkän pönttö näkyy olohuoneen ikkunastakin, joten jos siihen elämää tulee, niin varmasti kiva seurata poikasten kasvamista. 



Edellisenä yönä oli ollut useita asteita pakkasta. Suvantopaikalla oli jo vesi ehtinyt jäätyä riitteiseksi.


12-vuotias poikani oli ensimmäistä kertaa Rovaniemellä. Halusimme näyttää hänelle kaupunkia "korkeammalta", joten lähdimme Ounasvaaran nuotio- ja näköalatornille. Mukana ollut koira vartosi makupaloja nuotiopaikalla.



Olikohan jotakuta kosittu näköalatornissa? Ainakin kivistä tehty kuvio teksteineen antaa niin ymmärtää.


Polulta autolle palatessa pääsimme lähelle "cityporoja". Poika, joka oli alkumatkasta tivannut "ettei täällä ole mitään nähtävää ja eikä minusta ainakaan mitään lapinpoikaa tule", oli lopulta jäädä porojen seuralaiseksi pitemmäksi aikaa. Pojan toinen nimi on "Aslak" ja hän on saanut pienestä lähtien kuulla olevansa lapinpoika. Porokohtaamisen jälkeen hän yhtäkkiä tuumasikin olevansa sittenkin lapinpoika. Ihastui niin kovasti eläimiin ja siihen luontoon, johon jo Rovaniemellä pääsi tutustumaan. Lopulta kotimatkalla jo vaati, että "miksi pitää mennä kotiin, eikö voitaisi muuttaa Lappiin."

Toisena lomapäivänä lähdimme etsimään Kivitaipaleen kylän lintutornia. Löytyihän se lopulta, kun ensin seikkailimme vanhalla peltoaukealla. 


Kosteikkoa näkyi pitkälle, liekö paikalla ollut joskus järvi, joka on päässyt ajan saatossa kuivahtamaan? Uskon, että keväällä tällä paikalla näkee monenlaisia lintuja. Olosuhteet ainakin ovat otolliset.

Lomaviikon torstaina jätin mukanani olleet kaksi lasta siskonsa luokse ja jatkoin itsekseni matkaa Inaria kohti. Lomakertomus siis vielä jatkuu.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Sudenpentujen leirillä

Lokakuun alkupuolella kävin sudenpentulauman kanssa kalastusleirillä Puolangalla. Sattui mitä mainioimmat keliolosuhteet. Järvenselkä oli koko viikonlopun ajan peilityyni. Ruska-aikakin oli parhaimmillaan. Leiristä jäi erittäin positiiviset muistot itse kullekin, vaikka kalasaaliit jäivätkin pieniksi. 


Kävimme myös pienellä päiväretkellä Hepokönkään putouksella. Meinasi olla tekemistä, että sain kymmenhenkisen ryhmän pysymään polulla. Intoa ja seikkailunhalua olisi riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Onneksi mukana oli pari auttavaa aikuista eikä lopulta tarvinnut ketään noukkia koskesta. 


Senverran vaikuttava kokemus oli kaikille, myös itseni mukaanlukien, että päätimme vielä ottaa myöhemmin ohjelmaan patikointikierroksen luontopolulle Hepokönkään maastoon. On ilo vetää näin innokasta sudenpentulaumaa. 

torstai 28. syyskuuta 2017

Pieniä pyrähdyksiä metsään

Syyskausi on kiireisintä työaikaani. Työn kuvaan kuuluu myös pienet pyrähdykset metsään. Vaikka työ mielessä siellä olenkin liikkunut, niin koskaan ei kuitenkaan ole niin kiire ollut, ettenkö olisi ehtinyt muutamia kuviakin ottamaan. 





Tämän viikon puheenaihe ainakin Oulun seudulla on ollut sankka sumu. Useamman päivän ajan on maisemat olleet maagiset. Sumussa on jotain rauhoittavaa samoin kuin ruskan väreissä. Tänä syksynä sitä ei ole tarvinnut lähteä kauemmaksi katsomaan, sillä paikallinen ruskakin on lempeän värikäs. Syksy on minulle rakkain vuodenaika, ehkä juuri luonnon värien kauneuden vuoksi. 



Sumun lisäksi maisemaa elävöittivät havukasvien seitit, joihin kosteus oli tarttunut pisaroiksi. Runollisen kaunista. 

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kosken kuohuntaa Rovaniemellä

Oon kärsinyt polviongelmasta toukokuun puolivälistä alkaen. Juhannusta edellisellä viikolla polvi jouduttiin punkteeramaan. Vanhin tyttäreni asuu Rovaniemellä. Olin suunnitellut lähteväni kolmen sisaruksen kanssa hänen luokseen, josta voisimme sitten tehdä jonkinlaisen päiväretken. Jalkatoipilaana en vaan pystyisi pitkiä matkoja kävelemään. Jonkun aikaa siinä tuumailimme lähtösuuntaa. Päädyimme lopulta suuntaamaan Napapiirin retkeilyreitille. Kyseiseltä paikalta lähtee useampi polku, joten on vara valita, mihin suuntaan lähtee. 

Jo reitin alussa pääsimme ylittämään ensimmäistä siltaa. 

Tämän kuvan verran paljastan kasvokuvaa lapsistani. 

Kiersimme ensin Könkäänsaaren esteetöntä luontopolkua. Sen reitin varrella olisi jo ollut ensimmäinen laavupaikka. Harmiksemme - tai onneksemme - se oli kuitenkin täpötäynnä saksalaisia turisteja, joten ohitimme heidät vähin äänin ja jatkoimme matkaa seuraavalle mahdolliselle kohteelle. Poikkesimme esteettömältä polulta sivuun ja aika pian olimme taas ylittämässä kuohuvaa koskea. Hetken aikaa piti kuvailla näkymiä rannalla.  



Tyttären koira oli mukana ja joi janoonsa virrasta. 

Miekin pääsin kuvaan koiruuden kanssa.  

Sitten sillasta yli ja kohta taas seuraavasta. Taisi kaikkiaan kolme puista siltaa olla peräjälkeen.  

Metsän siimeksen suojasta löytyi pieni lampi. Tästä ohi mennessä ei vielä arvattu, että paistamme makkarat lammen vastapuolella olevalla laavulla. 

Kullero kukassa. 

Seuraava laavu tuli eteen pian lammen ohituksen jälkeen, mutta silläkin oli väkeä, joten jatkoimme matkaa pitkospuita eteenpäin. Tulimme risteykseen, jossa jäimme hetkeksi pohtimaan suuntaa. Päivä oli aurinkoinen ja todella lämmin. Lapset olivat jättäneet omat pienet juomavesipullonsa autoon ja tässä kohtaa vasta sen sanoivat. Olivat luulleet, että minä kannan 3 litran vesiastiaa mukanani. Sanoin, etten jalkatoipilaana edes harkinnut veden kantamista mukanani ja kaiken lisäksi olin ostanut sen yöretkeäni varten. No, tästä syystä teimme päätöksen palata takaisin edelliselle laavulle, vaikka siellä olikin pariskunta nuotiolla. Kuumana kesäpäivänä ei ole järkeä lähteä useita kilometrejä kävelemään, jos ei ole riittävästi juotavaa mukana. Kaikenlisäksi epäilin oman jalkani kestävyyttä. Viisas päätös oli palata takaisin. 

Niin kiire ei kuitenkaan ollut, ettenkö olisi ehtinyt kuvaamaan pitkospuiden vierellä kasvavaa kukkaa. Tunnistaako joku tätä kaunokaista?  Muoks. Kukka on Raate, kiitos tunnistuksesta Seitalle. 


Tupasvilla on helppo tunnistaa. 

Matkaseuralaiset pitkospuilla.  

Tauon paikka.  

Saimme makkarat paistettua ja palasimme takaisin autolle. Mukava pikku retki, vaikka mielellään olisi pitemmänkin matkan kävellyt. Parempi kuitenkin tehdä se sitten, kun jalka on täysin kunnossa.