tiistai 28. helmikuuta 2017

Latu merelle

"Niin meiän tuuria", tuumasi mies, kun lähdimme hiihtämään merelle. Edellinen päivä oli ollut aurinkoinen. Viikonlopun ohjelmaa miettiessä päätimme kuitenkin luottaa säätiedotukseen ja jättää hiihtoreissu sunnuntaille, jolle oli myös luvattu aurinkoista heti aamusta alkaen. Lauantain aurinkoinen päivä kului kaupunkiasioita hoidellessa. Kun sunnuntaiaamu sitten koitti, taivas olikin pilvessä eikä aurinkoista luvattu enää ennenkuin iltapäivän tunneille ja silloin meidän piti olla jo muualla. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan lähdimme ladulle, kun siitä kerran oli jo puhuttu. Reilun tunnin hiihdimme jäällä ja ennen kotimatkaa vielä istahdimme luontokeskuksen pihan nuotiopaikalle eväitä nauttimaan. Kun pääsimme kotiin, aurinko alkoi tulla esiin pilviverhon takaa ja todellakin loppupäivästä tuli täysin selkeä. Tietysti harmitti. "Niin meiän tuuria", jouduin jo itsekin totetamaan.  



Ensimmäinen kerta, kun Liminganlahden lintutornia katsoin mereltä päin. Kännykkäkuvia kaikki, siksi ei tämän selkeämpiä. Lintutorni kuvassa oikealla. Halusin samaan kuvaan myös ladun, siksi en enempiä zoomaillut. 

Jokohan ensi kerralla olisi tuuri meiänkin puolella? 

tiistai 21. helmikuuta 2017

Isolla Jäällä

Viime retkeni Liminganlahdelle jätti ajatuksen jäällä hiihtämisestä kytemään tosissaan. Vaihtelevat sääolot ovat vaan tämän talven aikana olleet todellakin vaihtelevat. Juuri kun on saatu lunta ja päästy nauttimaan hiihtokeleistä, tulee vesisateinen päivä, vie ladut ja liukastutta kulkutiet. Niinpä jouduimme unohtamaan jäällä hiihtämisen. Lähdimme kuitenkin katsomaan, miltä Vihiluodossa näyttäisi. Olisi siellä ainakin luontopolku, jos ei mitään muuta. No olihan siellä sitten muutakin. Kymmeniä ihmisiä ulkoilemassa, isoin osa luistellen, muutamat potkukelkoilla ja jokunen rohkea sukset jalassa. Tosin hiihtämisestä ei näyttänyt tulevan mitään. Jäällä päivää oli viettämässä myös useat rallin ystävät. Heillä näkyi olevansa oma ajoratansa etäämmällä ulkoilijoista. Retkiluistelurata oli vastikään avattu, mutta nyt oli tuuli päässyt kasaamaan lunta merkityn radan sileille jäille. Radan ulkopuolella oli lumesta vapaata jäätä paljon enemmän. Keli oli hyvä ulkoilupäiväksi. Vaikka olimme merellä, jossa tunnetusti aina tuulee, tuuli ei tuntunut ylipurevalta. Flunssaisina emme kuitenkaan viettäneet jäällä tuntitolkulla aikaa. Parisen tuntia käveleskelyä riitti ja sen päälle eväskahvien nauttiminen lämpimässä autossa. Vaikka meri lähellä onkin, isolla jäällä ulkoilu oli meille molemmille ensimmäinen kerta, muttei varmastikaan viimeinen. Eikä toive jäällä hiihtämisestä ole sammunut. Odotellaan vain sopivaa ajankohtaa siihenkin.






torstai 16. helmikuuta 2017

Hiljainen turistikohde

Joskus olen asettanut itselleni tavoitteen käydä pienillä päiväretkillä keskellä arkipäivää. Lähikohteita ei kovin montaa ole, mutta muutama on edelleen ollut käymättä. Edellisestä retkestä olikin jo aikaa. Liminganlahti on sopivan lähellä. Talvisydänaikaan paikalla ei ole vielä muuttolintuja, joten eipä ole bongareitakaan. Turistikohde oli kerrankin hiljainen. Päivä oli pilvinen, mutta iltapäiväksi oli jo luvattu aurinkoista. Mereltä kävi vinkkainen tuuli. Pakkasta ei ollut kuin muutama aste. 







Tuskailin jälleen kamerani kanssa. Kuinkahan monennen kerran jo mielessäni päätin, että olisi lähdettävä valokuvausoppiin. Harmitti nytkin, sillä olisin halunnut saada hyviä kuvia kauempana siintävistä meriheinäkasvustoista(kin). Jokin siinä askeettisessa kauneudessa silmääni miellytti.

Tuulessa huojuva koiranputken kukintokin olisi ollut kuvauksellinen. 



Aikani yritettyä napsia edes jonkinlaisia valokuvia, lähdin hakemaan autolta eväsrepun tarvikkeineen. Olin huomannut avonuotiopaikan lähempänä merta, joten suuntasin sinne. Latukone oli sujahtanut hetkeä aiemmin puiden välistä merelle. Jos olisi ollut sukset mukaan, olisin päässyt priimakuntoiselle ladulle ensimmäisenä. Vielä saman päivän aikana latua mainostettiin Facebookissa. Mieleen jäikin kytemään ajatus meren jäällä vietetystä hiihtopäivästä...


Kokkauspaikka oli hyvin tuulelta suojassa. Mukana oli risukeitin ja olinpa ottanut kuivia risujakin muovipussissa mukaan. Sain kahvivedet nopeasti valmiiksi. 

Omenalettujen paistoa varten mukana oli trangia. 


Vähän ennen kotiinlähtöä alkoi aurinko paistamaan. Olisi tehnyt mieli jäädä vielä kuvailemaan, mutta velvollisuudet kutsuivat. Samana päivänä auringonlaskun aikaan oli nähty upeita haloilmiöitä. Nyt se kaikki jäi näkemättä. Tosin nyt lohduttauduin sillä, että tuskinpa olisin osannut niistäkään kuvia ottaa. Ehkä sitten eläkeiässä on aikaa niin valokuvauskurssiin kuin kiireettömiin kuvausreissuihinkin. 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Luontopolulla

Tammikuun lopulla kävimme miehen kanssa koluamassa paikallisen luontopolun. Lunta ei ollut nimeksikään. Ilmakin oli sellainen, ettei olisi uskonut tammikuun säätilaksi. Muutama pakkasaste ja aurinko pilkahteli kuin keväällä konsanaan. Onneksi meillä oli sauvat mukana. Niistä oli suuri apu.

Reitin alkupuoliskolta löytyi riippusilta, josta olin kuullut, mutta en ollut millään uskonut, että sellainenkin oman kylän maisemista löytyisi. Siellähän se tökötti, pitkään jo paikallaan seisseenä.  

Pian sillan ylittämisen jälkeen reitti poukkoili metsän uumeniin. Hoidettu havupuumetsä on avara liikkua, mutta jokin siinä ei itseäni miellytä. Enemmän tykkään salaperäisimmistä sekametsistä. 

Aikamme kuljettuamme metsikössä polku lopulta vei pienen jokipahasen rantamille. Siellä se vuoroin nousi törmältä ylös, poukkoillen taas toiselta kohtaa alas jokivarteen. Paikalliset joet ovat pieniä, mutta lauhana talvena pysyvät kuitenkin virtaavina. 





Lähtiessämme polulle, katsoimme nopeasti infotaulusta matkan mittaa. Luontopolku ei kuitenkaan tarkoittanut samaa kuin hiihtolatu, joten luulimme kulkevamme 5 km:n reittiä ja olimmekin melkein 9km:n reitillä. Kaiken lisäksi opasteetkaan eivät olleet reitin varrella kovin selkeät ja siksi tuntuikin, ettemme koskaan löydä merkitylle laavupaikalle. Lopulta se kuitenkin löytyi. Pitkän matkaa olimme kahlanneet umpihangessa. Toisin paikoin sitäkin kun oli polven korkeudelle asti. Hämäräkin alkoi jo pikkuhiljaa hiipiä, joten taukopaikalla tuli jo kiire nuotiotulen tekoon ja eväiden syöntiin. Sitten pitikin kiireesti lähteä kotimatkalle. Jännäsimme, ehtisimmekö autolle ennen pimeää.



Niinhän siinä sitten kävi, että pimeys lopulta vei voiton. Taskulamppujen kanssa olisimme tulleet samaa metsäreittiä lähtöpaikalle, mutta koska lamppua ei mukana ollut, oikaisimme tutulta kohtaa maantielle ja kuljimme viimeiset pari kilometriä jäisellä maantiellä. Turvallisempi vaihtoehto se kuitenkin kuin pimeässä metsässä ilman valaisinta kulkeminen. Säästyttiin eksymiseltä. Kiva retkipäivä kuitenkin oli. Saimme rutkasti raikasta ilmaa ja ollaan ehkä hitusen viisaampiakin. 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Aavemaa(ko)

Toisinaan nämä Lakeuden peltoaukeat ovat kuin aavemaita. Pakkasen kiristyessä ja sopivasti kosteutta ilmassa muodostavat yhdessä peltojen keskellä luikertelevien pienten jokien varsiin sankkoja sumualueita. Toisinaan nuo sumut levittäytyvät laajoille alueille. Nämä kuvat ovat 28.12.2016 otettuja. Hetken pysähdys bussipysäkillä enkä meinannut malttaa lopettaa ladon kuvaamista. 





Peltoaukeita halkoo useampi voimalinja. Nyt nekin tuntuivat tulevan tyhjästä ja katoavan yhtä tyhjään. Sininen hetki korosti vielä erityisesti tunnelman aavemaisuutta. Jos olisi ollut toisenlainen tilanne, olisin voinut haluta kadota itsekin sumun sekaan.


Kun aika tuntui todella pysähtyvän

Kaikella on tarkoituksensa. Uskon niin, vaikken olekaan hengellisesti millään tavalla "uskovainen", enkä usko minkään korkeimman voiman johdatukseen. Uskon enemmän siihen, että hyvä kertautuu ja paha kostautuu. Omilla teoilla on merkitystä. Raju ero rakkaan kanssa johti lopulta siihen, että 6 viikon jälkeen palasimme yhteen uusin kortein. Oppineena jotain itsestämme ja jotain niin arvokasta toisistamme, ettemme halunneetkaan sitä menettää. Kävimme joulukuun alkupuolella keskustelevan viikonlopun Kalajoella. Meren rannalla kylmässä viimassa kävellessä aika tuntui todella pysähtyvän. Rannalle jäänyt tai jätetty vene houkutteli valokuvaamaan. Kylmä viima ei kuitenkaan tuntunut miltään, kun vierellä samaa kokemassa oli kaikkein rakkain ihminen. On se rakkaus vaan ihmeellinen voima.